Tänä aamuna Janne vei minut ja Onnit häkkiin jo ennen kukon laulua vaikka oltais Onnin kans haluttu jäädä nukkumaan sohvalle. Päivä ei siis ilmeisestikään alkanut parhaalla mahdollisella tavalla.
Iltapäivällä, kun Reetta tuli mantereesta takaisin saareen, niin me päästiin vähän metsään kuntoilemaan. Olivat ilmeisesti tulleet päivän aikana omantunnontuskiin ja tajunneet, että meilläkin on Onnin kanssa oikeuksia.
Minä en kyllä aina käsitä, että mitä ne tuossa Onnissa näkee, kun eihän se osaa kunnolla edes juosta. Reppana yritti lähteä minun perään juoksemaan metsään ja sinnehän se jäi kuin nalli kalliolle. Säälittävää suorastaan. Puolen kymmentä kertaa se yritti lähteä peesaamaan, mutta luovutti sitten. Sinne se jäi emännän ja isännän helmoihin poukkoilemaan, pullamössö koira.
Parikymmentä minuuttia juostuani, tuli ojan penkalta sellaiset hajut nokkaan, että karvat nousi pystyyn. Siellä se punaturkkinen arkkivihollinen kehtasi maata mötköttää. Annoin sen kyllä kuulla kunniansa, olis vähän vanhoja kalavelkoja makseltavana. Nynneröllä tais tulla sellasesta sadattelusta kurat alle ja sitten se lähti pinkomaan. Typerys luuli, että minä jättäisin leikin siihen. Sen päivän kun näkis.
Siinä ketun ryökälettä takaa ajaessani muistin, että Janne tosiaan oli ottanut haulikonkin mukaan. Toivoin, että kettu suuntais kulkunsa Jannen passipaikan ohi. Niin ja kyllä se tosiaan sinne päin lähtikin, mutta sitten se hiivatin noutaja piti sellasta rytinääsiellä pusikossa, että kyllähän sen olis tajunnu päivän vanha rusakkokin kiertää.
Tein kyllä kovasti töitä kettua jallittaessani, räyhäsin ja pauhasin, niin että metsä raikui. Ja sitten ihan yks kaks se hävisi kuin maan nielemänä. Voi että rupes tympäseen.
-Muska
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti