Haukkani mun

Hyvästi helppo elämä, tervetuloa ajokoira

Lauman uusin jäsen muutti meille siis vappuna Vieremältä. Isot on saappaat pienellä täytettäväksi, mutta onneksi on nuo Muskan koulimat noutajapojat oppaina.

Onneksi tätä pentuarkea ei ole tämän tiheämmin. Unen määrä on tipahtanut minimiin ja luutuamisen määrä noussut maksimiin. Mutta hei, kukapa ei nauttisi seisoa toukokuun pakkasyössä yöpaitasillaan pennun kanssa. Saatikka elää kalteri viidakossa, jossa huoneesta toiseen pääseminen vaatii kissan refleksejä ja apinan akrobaattisia kykyjä. Ja se tunne, kun töihin olisi jo kiire ja pentu roikkuu mekon helmassa kaikella puruvoimallaan.

Mutta on se sievä. Niin sievä, että sydäntä särkee. Ja niin tutulta näyttäviä piirteitä pitkine kauloineen ja pönöttävine istuma-asentoineen. Juu me tosiaan osataan jo istua, ainakin melkein. Metsään ollaan käyty tutustumassa useaan otteseen. Ja jostain kumman syystä vielä nykyään pihalla koko ajan auki olevasta häkistä on tullut lemppari kakkapaikka.

Niin ja kyllä se jo tunnistaa oman nimensä, ainakin jos on makupaloja taskussa. Saanko esitellä ihka aito venäjänajokoirapoika, joka kantaa papereissaan nimeä Iinkorven Sokol tuttujen kesken ihan Soku vaan. Сокол (sokol) tarkoittaa haukkaa. Haukkana se onkin kyllä aina paikalla, kun joku on menossa tai tulossa tai ruokakaapin ovi on auki tai ihan muuten vaan.

Loppumaton talvi

Hyytävät tuulet ja lumisateet ovat olleet seuranamme koko kevään, joten fiilistelläänpä sitten hetki vielä talvea. Kesä tai edes kunnon kevätkään ei ole vielä Pohjolan perille ennättänyt ja siitä huolimatta on jo pieni ikävä talvea. Hullua tiedetään, mutta talvessa vaan on sitä jotain. Pimeitä iltoja, pakkasta, kenkien alla narskuvaa lunta, kuutamoita ja tähtitaivas. Lumisadetta ja tappavan kylmiä tuulia, luonto opettaa lapsilleen nöyryyttä.

Talvella meillä tuppaa jäämään noutoreenit melkolailla vähälle, mutta senkin edestä ulkoillaan, retkeillään ja nautitaan talven mystiikasta. Tulee suorastaan runollinen olo, kun miettii niitä hienoimpia hetkiä.

Yksi reissu tehtiin Inton kanssa kahdestaan. Hämärän hiipiessä lähdettiin matkaan ja saaren reunalle päästyä oli pilkko pimeää ollut jo hyvän tovin. Ihanan hidasta etenemistä, elämää ja aikaa tuntea metsä ympärillä.

Yökuvaamista jatkettiin siihen asti, kun kunnon pimeää ylipäänsä oli tarjolla. Erityisesti valokuvaamisesta nauttiva Onni pääsi usein kuvien fokukseen.

Valon lisääntyessä ja kevättalven upeiden hankikelien saapuessa veri veti rannalle ja käsittämättömän horisontin äärelle. Mitä muuta voi ihminen toivoa, kun mukana on omat nelijalkaiset ja universumi tarjoaa parastaan.