Vihdoin ja viimein sain emännän ylipuhuttua, ja pääsin päivittämään omia kuulumisiani. Emäntä on ollut näreissään minulle koko loppusyksyn, täysin epäoikeutetusti. Se teki isännän kans diilin, että minäkin pääsisin esittelemään juoksemis- ja haukkumistaitojani, kun Onnikin on koko kesän ja syksyn käynyt esittelemässä suussakantamistaitojaan (jotka on kyllä kaikilla mittareilla mitattuna paljon vähäpätöisempiä taitoja kuin takaa-ajamiseen tarvittavat kyvyt).
Joka tapauksessa minut oli jo ilmoitettu täällä kotisaaressa pidettävään takaa-ajamiskokeeseen ja isäntä kävi minun kans tunnollisesti harjoittelemassa. Reenamiset jäi kuitenkin pariin kolmeen kertaan viikossa, kun isännällä on kuulemma jotain tärkeämpää viikolla. On kyllä täyttä puppua ja oman laiskuuden häikäilemätöntä peittelyä käyttää tekosyynä sitä, että jonkun on hommattava minullekin nappulat kuppiin. Höpö höpö, minä kyllä voisin tehdä sen homman itsekin ja silloin sapuskana olisi tuoretta jäniksen lihaa eikä mitään puulta maistuvia papuja.
Siinä vaiheessa, kun kokeeseen oli vajaa viikko aikaa ja isäntä lähti taas teille tietymättömille, minua rupesi jo vähän hermostuttamaan. Se kehtasi vielä lähtiessään huomauttaa, että minuakin olisi kyllä pitänyt reenata, mutta... MUTTA... Ei siinä pitaisi olla mitään muttia, ne kiittämättömät ei vaan tajua, että minun maine siinä on katkolla eikä kenenkään muun. Ei auttanut nurista edes emännälle, ei heilahtanut häkin ovi eikä koittanut vapaus. Julmuriemäntä vain tupisi joitain työssä käymisestä ja siitä, ettei ehdi juosta minun perässä yötä myöten pitkin metsiä ja soita.
Siellä minä siis istuin kopin portailla ja katkerana näin sieluni silmin, kuinka se löysä noutajan retku makaa kotona sohvalla ketarat taivasta kohden ja nauttii leivinuunin lämmöstä. Viimeinen pisara oli, kun rusakon ryökäle kehtasi tulla nännättelemään minulle melkein tassun ulottuville. Silloin minulla kiehahti yli, asialle oli pakko tehdä jotakin tai minä en kehtaisi enää ikinä näyttäytyä missään ilman valeasua. Onhan se nyt käsittämätönta nöyryyttämista, että viedään kokeeseen ilman viimehetken viilauksia ja pitkäkorvat paholaisen kätyrit hyppii pitkin pihoja ilman minkäänlaista kunnioitusta.
Olin saanut punottua vedenpitävän juonen valmiiksi juuri parahiksi, kun Pirkko toi minulle iltasapuskaa. Vetasin nappulat huulariin ja rupesin tuumasta toimeen. Tunnelin tekoa oli turha edes yrittää jäiseen maahaan, joten keskityin madaltamaan häkin seinää. Riuhdoin ja revin panssariverkon silmukoita aivan raivon vallassa ja lopulta uurastus tuotti tulosta, kun hyppimällä ja verkossa rimpuilemalla sain pungerrettua itseni ulkopuolelle. Reenasin koko yön niin kuin huippu-urheilijat ainakin. Siinä olis tullut kuulkaa melko pitkää viivaa paperiin, jos vain olisi ollut kirjuri mukana.
Aamuyöstä kotiin palaillessani tassua alkoi ikävästi kivistää, joten päätin hakeutua sisälle yöksi. Istuin pihalla autojen välissä ja aloitin sellaiset serenadit, että ei aikaakaan, kun Pirkko jo kävi päästämässä minut sisälle. Tämäkin suunnitelma toimi siis kuin itsestään.
Aamulla olin kuitenkin murheen murtama, kun tassu oli edelleen tosi kipeä. Eikä asiaa auttanut yhtään, että emäntä tuli illalla kuin myrskyn merkki töistä ja haki minut kotia. Taas se uhkaili minua nälkäkuurilla ja ties millä julmuuksilla (olisi uhkaillut isäntää, kun sen vikahan tämä koko onnettomuus oli). Tassu oli kipeä monta päivää ja minä en siis päässyt sinne takaa-ajokokeisiinkaan. Minulle ei herunut rahtuakaan sympatiaa, päin vastoin emäntä vain motkotti ja nakkeli niskojaan. Minä kyllä kestin sen, kun pääsin sentään sisälle asumaan. Nykyisin nukun noutajan kanssa sohvalla ja uunin lämmössä uneksin hitaasti juoksevista jäniksistä. Kylmät yöt kopissa ovat enää kuin puoleksi unohtunutta painajaista.
Toivottavasti isäntä ja emäntä ottivat opikseen.
