Eilen käytiin illalla metsälenkillä ja jopa isäntä lähti mukaan. Käytiin Hyypänmäellä ja kierreltiin metsäteillä. Isäntä oli tohkeissaan, kun löydettiin ketun jäljet. Emäntä kyllä marmatti jotain tähdistä ja kuutamosta ja, että kuinka menee koko lenkki pilalle taskulampun valokeilan pomppiessa pitkin hankia. Emäntä rassukka ei taida oikein ymmärtää näistä kettuhommista mitään. Mitä kukaan mistään tähdistä välittää, kun voi haistella hangesta ketun polkuanturoiden jättämiä kitkerän huumaavia hajuja. Lenkin jälkeen lähdettiin vielä ajelemaan, josko niitä jälkiä löytyis muualtakin. Välillä piti vaihtaa kuskiakin, kun emäntä ajoi liian lujaa eikä me isännän kans ehditty yhtään seurata ikkunasta tien penkalla kulkevia jälkiä.
Tänä aamuna lähdettiin siis isännän kans kahdestaan metsälle ja jätettiin emäntä sen pullamössönoutajan kans nukkumaan. Täytyy kyllä sanoa, että päivä meni ihan putkeen. Tai no ainakin melkein. Löydettiin sopiva punaturkin jälki ja minä pääsin antamaan sille vähän haipakkaa. Esa toi Jehunkin urakoimaan. Juostiin Jehun kans kilpaa ketun perässä, minä kylläkin otin muutaman mutkan suoriksi ja olin välillä vähän edelläkin.
Isäntä väitti taas, että minulla taitaa olla kaukaisia vinttikoirasukulaisia, kun juoksutyyli on niin sulavaa ja matkaavoittavaa jopa amerikankettukoiraan verrattuna. No joka tapauksessa isäntä yritti jossain vaiheessa ampua sitä kettua, mutta ei saanut kokonaan hengettömäksi. Senkin tumpelo räpläs taas jotain typerää radiopuhelinta just sillon kun ois pitäny ampua ja sössi koko tilanteen. Isännälle ei oo vieläkään menny kaaliin, että vain lännenmiehet osuu tähtäämättä.
Me kyllä löydettiin Jehun kans kettu kuusen alta kyyräämästä. Vielä varman lopun edessäkin se pannahinen kehtas haistatella meille ja päästeli ilmoille semmosia solvauksia ja herjauksia, että heikompia olis alkanu pyörryttään. Minulta meinas kyllä käämit palaa ja pauhasin minkä kurkusta lähti kymmenen sentin päässä ketunretaleen naamasta. Jehu ei malttanut pitää naamaansa turvaetäisyydellä, vaan tukki monta kertaa kuononsa suoraan ketun hampaiden väliin. Sitten se huusi ja veri lensi.
Lopulta kettu hermostui liiaan lähelle tulleista jahtimiehistä ja yritti päästä livohkaan. Se oli kyllä kardinaalimunaus ketun kannalta. Jehu nimittäin nappas sitä etulavasta kiinni ja minä perspuolesta. Täytyy kyllä sanoa, että ketun retuuttaminen tais tunnekuohuissa mennä vähän överiksi, mutta ketulle sentään tuli nopea loppu.
Esa haki Jehun pois ketulta ja saalis jäi minulle. En olis kyllä millään malttanut lopettaa ketun pehmentämistä, mutta Esa ja isantä lupas, että minä saan pitää sen. Nyt se rietas roikuu tuolla puukatoksessa ja voitte muuten olla varmoja, että sillä noutajanpällisköllä ei ole mitään asiaa viittä metriä lähemmäksi. Metsästäköön itse omat aarteena.
-Muska
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti