Aamulla emäntä kävi taas asioimassa meidän aarrearkulla eli koirien pakasteella, samalla se höpisi jotain jälkiharjoituksista. Oli kyllä taas vähän epäreilua, kun Onni sai sieltä arkusta kaksi sotkaa ja minä vain yhden ketun. No jokatapauksessa emäntä jätti ne raadot autoon hautumaan, kun se väitti ettei niitä voi jäisenä metsään viedä. Me jouduttiin siis Onnin kans odottamaan koko pitkä päivä. Kaiken huipuksi se epärehellinen petturi (siis emäntä) sanoi illalla, että minä en pääsekään harjoittelemaan, kun se minun kettu ei ollut vielä sulanut. Kuitenkin se ryökäle pakotti myös minut autoon mukaan, eli katselemaan sivusta kun paksupää juoksee metsässä etsii sitä haisevaa sotkaa.
Siinä seuratessa minulle selvisi, että emäntä käy aina ensin kompuroimassa siellä metsässä ja raahaa yhtä raatoa perässänsä pitkin mättäitä. Sitten se kuitenkin jättää se toisen raadon sinne metsään ja tuo sen ensimmäisen autoon levähtämään hetkeksi. En oikein käsittänyt sitäkään hommaa. Luulisi sen raadon olevan jo valmiiksi levännyt, kun se on kerta kuollut. Sitten Onni kävi juoksemassa sen saman reitin, mitä emäntä aiemmin kävi könyämässä. Ja lopuksi se peijakas sai vielä kehuja, kun se tuli sotka suussa sieltä metsästä takaisin.
Sitten kaikki pakkautu takas autoon ja siirryttiin toiseen paikkaan, jossa emäntä alotti samat raahaamisrituaalit. Tällä kertaa emäntä toi jälleen sen raahatun raadon autoon takaisin (samalla kun se haki Onnin), mutta sillä jäi barrikaadien pitävyys tarkistamatta ja minä pääsin asioimaan kuolleidenkuljetusosastolla. Aluksi minä ajattelin vain kokeilla, että mitä ihmeellistä siinä sotkan suussa pitämisessa muka on, mutta sitten sain ajatuksen.
Jos sitä kyseistä sotkaa ei enää olisi, niin me varmaan lopettettais koko hullutus, koska emäntä ei vois enää vetää sitä perässään pöpelikössä. Eli me varmaan mentäis kotiin iltapalle tai sitten emäntä joutuis kiskomaan sitä puoleksi sulanutta repolaista. Ja vihdoinkin olis mun vuoro päästä hommiin, kun nuo kettuhommat kuuluu ainoastaan minun virkaan. Siihen hätään en kuitenkaan keksinyt sotkan varalle muuta katoamistemppua kuin piilottaa se minun mahareppuun.
Koko tohinassa olin arvioinut ajankulun vähän väärin ja hyvä suunnitelma meni ihan pipariksi. Onni ja isäntäväki tuli metsästä jo siinä vaiheessa, kun minä olin ehtinyt vasta kyniä vähän höyheniä ja syödä pään siltä sotkalta. Emäntä komensi tavalliseen tyrannimaiseen tapaansa isännän siivoamaan auton takapenkin. Minun kävi kyllä isäntää vähän sääliksi, kun se ei selvästikään arvostanut revityn sotkanraadon kulinaarisia tuoksuja. Yritin kyllä auttaa isäntäparkaa, mutta emäntä esti kaikki minun jalomieliset avustamisyritykset.
Siinä seuratessa minulle selvisi, että emäntä käy aina ensin kompuroimassa siellä metsässä ja raahaa yhtä raatoa perässänsä pitkin mättäitä. Sitten se kuitenkin jättää se toisen raadon sinne metsään ja tuo sen ensimmäisen autoon levähtämään hetkeksi. En oikein käsittänyt sitäkään hommaa. Luulisi sen raadon olevan jo valmiiksi levännyt, kun se on kerta kuollut. Sitten Onni kävi juoksemassa sen saman reitin, mitä emäntä aiemmin kävi könyämässä. Ja lopuksi se peijakas sai vielä kehuja, kun se tuli sotka suussa sieltä metsästä takaisin.
Sitten kaikki pakkautu takas autoon ja siirryttiin toiseen paikkaan, jossa emäntä alotti samat raahaamisrituaalit. Tällä kertaa emäntä toi jälleen sen raahatun raadon autoon takaisin (samalla kun se haki Onnin), mutta sillä jäi barrikaadien pitävyys tarkistamatta ja minä pääsin asioimaan kuolleidenkuljetusosastolla. Aluksi minä ajattelin vain kokeilla, että mitä ihmeellistä siinä sotkan suussa pitämisessa muka on, mutta sitten sain ajatuksen.
Jos sitä kyseistä sotkaa ei enää olisi, niin me varmaan lopettettais koko hullutus, koska emäntä ei vois enää vetää sitä perässään pöpelikössä. Eli me varmaan mentäis kotiin iltapalle tai sitten emäntä joutuis kiskomaan sitä puoleksi sulanutta repolaista. Ja vihdoinkin olis mun vuoro päästä hommiin, kun nuo kettuhommat kuuluu ainoastaan minun virkaan. Siihen hätään en kuitenkaan keksinyt sotkan varalle muuta katoamistemppua kuin piilottaa se minun mahareppuun.
Koko tohinassa olin arvioinut ajankulun vähän väärin ja hyvä suunnitelma meni ihan pipariksi. Onni ja isäntäväki tuli metsästä jo siinä vaiheessa, kun minä olin ehtinyt vasta kyniä vähän höyheniä ja syödä pään siltä sotkalta. Emäntä komensi tavalliseen tyrannimaiseen tapaansa isännän siivoamaan auton takapenkin. Minun kävi kyllä isäntää vähän sääliksi, kun se ei selvästikään arvostanut revityn sotkanraadon kulinaarisia tuoksuja. Yritin kyllä auttaa isäntäparkaa, mutta emäntä esti kaikki minun jalomieliset avustamisyritykset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti