Suuri vankilapako... ja hieman jänisajoa

Perjantaina käytiin Onnin ja Reetan kans kävelyllä metsässä. Onni sai tapansa mukaan juosta irti, ja minä jouduin roikkumaan narun nokassa. Voi mikä vääryys, en käsitä minkä tähtien alla Onni on oikein syntynyt, kun se saa aina tehdä kaikkea kivaa ja minun pitää katsella vierestä. Siinä synkkiä ajatuksia pyöritellessäni metsästä leijui huumaava jäniksen polkuanturahien tuoksu. Mutta eipä auttanut taaskaan itku markkinoilla. Lumessa uiminen on muutenkin niin raskasta, saatikka jos olis pitänyt raahata hidasta emäntää perässä. Emäntä siinä lässytti, muka niin säälivän näköisenä, että vasta puolen vuoden päästä saa taas juosta jänisten ja kettujen perässä. Katotaan perhana, ajattelin ja mulkaisin emäntää oikein pahasti.

Lauantaiaamuna emäntä ja isäntä pakkas meidät autoon, mutta innostus laski kuin kamuran häntä, kun minut nakattiin kaltereiden taakse ja Onni lähti kyläreissulle emännän ja isännän kans. En voi ymmärtää, että mistä minua taas rangaistiin. Aikani kuluksi aloin suunnitella suurta vankilapakoa. Naapurisellissä röhnöttävä isäukko ei aikonut osallistua kapinaan, joten minun piti tehdä yksin kaikki aivotyö. Tunnin ajan mittailin häkkiä ja totesin, että ainoa tie vapauteen on kiivetä häkin seiniä pitkin. Kerrankin isoista kinoksista oli jotakin hyötyä.

Lopulta sain pungerrettua itseni ulos ja Onnittelin itseäni oivallisesti suoritetusta työstä. Ennen metsään säntäämistä soin hetken ivallisen ajatuksen emännälle ja Onnille, ei tässä kuulkaa ruveta puolta vuotta odottelemaan... hah. Sain moukuttaa pitkäkorvan perässä kokonaiset neljä tuntia, ennen kuin pako huomattiin ja minut löydettiin metsästä. En olis kyllä jaksanutkaan enää juosta hangessa, joten iltapäiväunet leivinuunin kyljessä kuulosti ihan hyvältä vaihtoehdolta. Kävelin siis jokseenkin kiltisti kahleissa, kun vanginvartija Pirkko talutti minut metsästä vankilanjohtajan päämajaan.